forumarticles Section Audio La Fanzinotheque brochures journaux nouscontacter Acceuil
Accueil > Other langages / Otros idiomas / Altri idiomi / Andere Sprachen… > Suomi > Kirje anarkistigalaksille

Kirje anarkistigalaksille

mardi 23 novembre 2010

Toutes les versions de cet article : [Deutsch] [English] [Español] [suomi] [français] [italiano] [svenska]

Kutsumatta pakottaudumme keskusteluun, joka ei kuulu meille. Eikä tule koskaan kuulumaan, sillä se tapahtuu maaperällä, joka tulee pysymään steriilinä kapinallisten näkökulmien kehittymiselle sekä siihen liittyville anarkistisille ajatuksille ja toiminnalle. Joten voidaan hyvinkin kysyä: miksi kirjoittaa kirje? Koska mikään ei ole lähempänä sydäntämme kuin vapauttava ja tuhoava kapina, taistelu vallitsevan kumoamiseksi. Koska emme milloinkaan lakkaa tunnistamasta itseämme kaikissa tovereissa, jotka vapaudenjanonsa pohjalta päättävät iskeä vallan rakenteita ja ihmisiä vastaan. Harvaa asiaa arvostamme yhtä paljoa kuin yksilön tahtoa, pyrkimystä johdonmukaisuuteen sekä, ennen kaikkea, rohkeutta sytyttää tulilanka. Älkää luulko, että kirjoitamme tämän voidaksemme miellyttää. Tämä on aitoa, kuten on huolemme anarkistisen taistelun vapaaehtoisesta amputaatiosta.


Sanotaan selvästi: Anarkistien tuhoavaa väliintuloa tarvitaan enemmän kuin koskaan. Nyt, jos joskus, on aika kiihdyttää, etsiä mahdollisuuksia ja hypoteeseja, joiden avulla laajentaa kapinaa ja nopeuttaa tämän maailman kumoutumista. Mutta tämä tarve ja halu ei vapauta meitä miettimästä: mitä, missä, miten ja miksi.

Sanotaan suoraan: Miksi anarkistit (ymmärrämme hyvin miksi autoritaarit tekevät näin) kirjoittavat järjestelmällisesti tiedotteita iskuistaan ja allekirjoittavat ne maailmanlaajuisesti tunnetuilla lyhenteillä? Mikä saa heidät liittämään siihen ylettömästi johdonmukaisuutta ajattelun ja toiminnan sekä teorian ja käytännön välillä, kun siinä pelkästään kuvitteellisesti lakkautetaan jatkuva jännite, joka tulisi olla olemassa anarkistisen liikkeen liikuttavana voimana?

Tämä leviävä hulluus uhkaa langettaa varjonsa kaikkien kapinallisten tekojen ylle. Ei pelkästään niiden anarkistien tekoihin, jotka iloisesti nielevät katkeran ja aina pettymyksiä aiheuttavan tiedotteen, vaan se vaikuttaa myös, ja etenkin, kapinoinnin ja yhteiskunnallisen konfliktin yleiskuvaan. Ehkä se on yksi "syy" sille mikä sai meidät kirjoittamaan tämän kaiken. Väsymys siihen kuinka anarkistinen hyökkäyksen, sabotaasin ja pakkolunastuksen kenttä on yhä enemmän ja enemmän sulautunut kirjainlyhenteeseen ja, näin ollen, poliittiseen representaatioon. Väsymys siihen kuinka horisontti kapenee kahteen valheellisesti vastakkaiseen valintaan: joko "kunniallinen" anarkismi ja sen yleiskokoukset, yhteiskunnalliset liikkeet ja ammattijärjestöt tai "paha" anarkismi, jossa ystävällisesti pyydetään leimaamaan sosiaaliseen sotaan annetut panokset jollain kirjainlyhenteellä - ja jos sitä ei tee, joku muu kyllä tekee sen tekijän puolesta.

Myös me olemme valinneet hyökkäyksen. Myös me sabotoimme pääoman ja esivallan koneistoa. Myös me olemme kieltäytyneet kerjäämästä emmekä lykkää välttämättömiä pakkolunastuksia hamaan tulevaisuuteen. Mutta olemme sitä mieltä, että oma toimintamme on pelkkä osa laajempaa sosiaalista konfliktia, joka ei tarvitse tiedotteita ja kirjainlyhenteitä. Uskomme, että vain anonyymit teot voivat kuulua kaikille. Uskomme, että hyökkäyksen leimaaminen siirtää hyökkäyksen sosiaaliselta kentältä politiikan kentälle; representaation, edustajiston, toimijoiden ja yleisön kentälle. Kuten usein aiemminkin tällaisissa keskusteluissa on sanottu, ei riitä, että julistaa politiikan torjumista: siihen vaaditaan myös johdonmukaisuutta keinojen ja päämäärien välillä. Tiedote on poliittinen väline aivan kuten jäsenkortti, ohjelma tai periaatejulistus.

Lisäksi haluamme nostaa esille erään sekaannuksen, sillä emme voi vain katsoa vierestä millaista sisältöä ladataan käsitteisiin kuten epämuodollisuus. Epämuodollinen autonominen anarkistiliike viittaa kieltäytymiseen määrätyistä rakenteista, jäsenorganisaatioista, keskittävistä ja yhtenäisistä federaatioista, ja näin ollen myös toistuvista määrätyistä allekirjoituksista, ellei kaikista allekirjoituksista. Se on kaikkien poliittisten menetelmien hylkäämistä ja ohjelmien laatimisesta kieltäytymistä. Näin ollen se kieltäytyy myös ohjelmallisista tiedotteista, jotka väittävät olevansa asemassa, josta käsin määritellä kampanjoita.

Se on kieltäytymistä kaikesta keskittämisestä. Näin ollen se kieltäytyy myös kaikista kattorakenteista, välittämättä siitä julistautuuko ne sanallisesti "epämuodollisiksi" vai muodollisiksi. Positiivisessa mielessä epämuodollisuus tarkoittaa meille rajatonta ja määrittämätöntä omaehtoisten ryhmien ja yksilöiden saaristoa, jossa siteet perustuvat yhteisyyteen ja vastavuoroiseen tuntemiseen, ja jotka tuolta pohjalta päättävät toteuttaa yhteisiä projekteja. Se on valinta pienten, yhteisyyteen perustuvien piirien puolesta, jotka tekevät autonomiastaan, näkökulmistaan ja toimintamenetelmistään perustan siteiden luomiselle muiden kanssa. Epämuodollisella organisaatiolla ei ole mitään tekemistä sen koommin federaatioiden kuin kirjainlyhenteiden kanssa. Ja mikä sai jotkut toverit puhumaan epämuodollisuuden lisäksi myös "insurrektionismista"? Ottamalla riskin siitä, että koko ajatusten, analyysien, hypoteesien ja ehdotusten yleiskuva heikkenee, voimme sanoa "insurrektionismin" pitävän sisällään menetelmät ja näkökulmat, jotka kompromissittoman anarkismin kautta pyrkivät edesauttamaan "kapinallisia tilanteita". Anarkistinen menetelmävaranto tuota edesauttamista varten on suunnaton. Lisäksi, menetelmien (agitaatio, hyökkäys, organisaatioehdotukset jne.) käyttö itsessään ei tarkoita mitään: ne saavat taistelussa merkitystä vain mietityn ja kehittyvän "projektuaalisuuden" [1] kautta. Valtion rakennusten sytyttäminen palamaan on epäilemättä aina hyvä juttu, mutta se ei välttämättä "sellaisenaan" liity kapinalliseen näkökulmaan. Vielä vähemmän se liittyy silloin, kun hyökkäykset kohdistuvat etenkin keskitettyjä, spektaakkelimaisia kohteita vastaan - uskontunnustusten säestämänä. Ei ole sattumaa, että joidenkin kapinallisten projektuaalisuuksien aikana painotus on ollut nimenomaan vaatimattomissa, helposti toistettavissa ja anonyymeissä hyökkäyksissä tai hyvin suunnatussa sabotaasissa infrastruktuureja vastaan, jotka eivät tarvitse selittelyjä mediassa päämääränsä saavuttamiseksi, esimerkiksi silloin kun on lamautettu logistiikkaa, tietoliikennettä tai energiavirtoja.

Vaikuttaa siltä, että nykyisen tiedotehulluuden takana ei ole kovin monia näkökulmia, tai ainakin meidän on vaikea löytää niitä. Emme halua väheksyä tovereiden kapinoinnin rehellisyyttä ja rohkeutta, mutta vaikuttaa siltä, että kaiken takana on halu tulla tunnustetuksi. Vihollisen tunnustamaksi, kun se kiirehtii täydentämään terroristijärjestöjen listaansa, mikä usein merkkaa lopun alkua: vihollinen alkaa työskennellä erottaakseen konfliktin osan laajemmasta konfliktista. Tuo eristäminen ei ole pelkästään tukahduttamisen edeltäjä (ja sillä ei ole niin väliä, koska tukahduttaminen on aina olemassa - emme itke sen tosiasian takia, että satasilmäinen jättiläinen pyrkii aina seuraamaan anarkistien toimintaa), vaan - mikä tärkeintä - se on tehokkain keino taistella kaikkia mahdollisia tartuntoja vastaan.

Nykyinen yhteiskuntaruumis on sairas ja sen tila heikkenee. Vallan kannalta parasta olisi selkeästi tunnistettavissa ja määriteltävissä oleva veitsi, joka yrittää leikata palasen siitä, kun taas vallan kannalta pahinta olisi virus, joka saattaisi vahingoittaa koko kehoa vaikeasti mitattavalla ja näin ollen hallitsemattomalla tavalla. Vai olemmeko erehtyneet, ja onko kyse pikemminkin tunnustuksen saamisessa riistetyiltä ja osattomilta? Mutta emmekö me anarkisteina vastusta kaikkia edustajistoja, kiiltäviä esimerkkejä, jotka usein oikeuttavat passiivisuuden? Käytäntömme ja etenkin ajatuksemme ovat jotain mikä voi selvästikin levitä tarttumalla, mutta vain sillä ehdolla, että vastuu toiminnasta palautuu jokaiselle yksilölle erikseen, kun he kyseenalaistavat passiivisuuden yksilöllisenä valintana.

Kyse voi selvästikin olla myös sydänten sytyttämisestä, mutta kun siitä puuttuu oman vakaumuksen mukanaan tuoma happi, tuli sammuu nopeasti ja parhaassakin tapauksessa siitä seuraa vain tulevien marttyyrien antamat aplodit. Ja siinäkin tapauksessa olisi vähän turhan ironista, jos politiikan periaatteelliset viholliset, anarkistit, tarttuisivat representaation soihtuun ja autoritaaristen edeltäjiensä jalanjäljissä erottavat sosiaalisen konfliktin kaikkien sosiaalisten roolien välittömästä kumoamisesta, ja tekevät sen vielä aikana, jolloin poliittiset välitteet (puolueet, liitot, reformismi) ovat hitaasti käymässä vanhentuneiksi. Eikä siinä ole eroa onko valittuna menetelmänä jonkin yhteiskunnallisen liikkeen johtoon asettuminen, suuret sanat yleiskokouksessa vai tietty aseellinen ryhmä.

Vai onko kyse pyrkimyksestä "johdonmukaisuuteen"? Aina on valitettavasti ollut anarkisteja, jotka vaihtavat johdonmukaisuuden hakemisen taktisiin sopimuksiin, kuvottaviin liittoihin ja strategisiin erontekoihin keinojen ja päämäärien välillä. Anarkistista johdonmukaisuutta voidaan epäilemättä löytää kaiken tämän torjumisesta. Mutta se ei tarkoita esimerkiksi sitä, että jonkinlainen "maanalaisuus" olisi johdonmukaisempaa. Kun maanalaisuutta ei nähdä välttämättömyytenä (joko sen takia, että tukahduttaminen painaa päälle tai koska se on välttämätöntä tietyn toiminnan kannalta), vaan jonkinlaisena vallankumouksellisen toiminnan huippuna, pahamaineisesta a-legalismista ei ole paljoakaan jäljellä. Voimme tehdä vertauksen Euroopan tilanteeseen: tuhannet ihmiset elävät todella "maanalaisissa" olosuhteissa (paperittomat), mutta se ei automaattisesti ja objektiivisesti tee heistä "vallankumouksellisia subjekteja" ja uhkaa legalismille. Miksi maan alla elävien anarkistien tilanne olisi yhtään erilainen?

Vai olisiko kyse vihollisen pelottelusta? Tiedotteissa toistuu se kuinka ilmeisesti on anarkisteja, jotka uskovat voivansa pelotella valtaa uhkauksilla, kuvilla aseista tai räjäyttämällä pikkupommeja (eikä edes mennä halpamaisiin kirjepommeihin). Vallan järjestämään päivittäiseen teurastukseen verrattuna se tuntuu kovin lapselliselta, etenkin niille, joilla ei ole mitään harhakuvia hallitsijoiden herkkyydestä, ihmiskasvoisesta kapitalismista tai rehellisistä suhteista järjestelmän kanssa. Jos valta ylimielisyydestään huolimatta pelkää jotain, se pelkää kapinan leviämistä, tottelemattomuuden kylvämistä, sydänten hallitsematonta syttymistä. Eikä tukahduttamisen salama tietenkään säästä tähän pyrkiviä anarkisteja, mutta se ei kuitenkaan millään tavalla todista sitä kuinka "vaarallisia" olemme, se saattaa vain kertoa siitä kuinka vaarallista olisi, jos ajatuksemme ja käytäntömme leviäisivät osattomien ja riistettyjen keskuuteen.

Yllätymme jatkuvasti siitä kuinka vähän ajatus jonkinlaisesta varjosta kykenee miellyttämään nykypäivän anarkisteja, niitä jotka eivät halua vaipua passiivisuuteen, odotella tai rakentaa massaorganisaatioita.

Meillä oli tapana olla ylpeitä siitä:

Laitoimme kaiken likoon sosiaalisen konfliktin rämeikön laajentamiseksi, jotta tukahduttamisen ja kesyttämisen voimien olisi mahdotonta tunkeutua sinne. Emme etsineet parrasvaloja tai soturiloistoa: varjoissa, yhteiskunnan pimeällä puolella annoimme panoksemme normaaliuden häiritsemiselle, kontrollin ja tukahduttamisen rakenteiden anonyymille tuhoamiselle, ajan ja tilan "vapauttamiselle" sabotaasin avulla, jotta kapina voisi jatkua. Ja levitimme ajatuksiamme ylpeänä, omaehtoisella tavalla, ilman median kaikuja, kaukana politiikan spektaakkelista, myös "oppositiosta". Agitaatiota, joka ei pyrkinyt kuvattavaksi ja tunnustetuksi, vaan joka yritti ruokkia kapinointia kaikkialla sekä luoda siteitä toisten kumouksellisten kanssa jaetussa kapinassa.

Vaikuttaa siltä, että tällä hetkellä useammatkin toverit ovat valinneet helpon tien, jossa identiteetti ylittää ajatusten ja kapinan levittämisen. Tällä tapaa yhteisyyden suhteet on kutistettu siihen, että liitytään johonkin. Tietenkin on helpompaa poimia joku valmis tuote militanttien mielipidemarkkinoiden hyllystä kulutettavaksi kuin tehdä irtiotto kehittämällä asianmukainen taistelun polku. Tietenkin on helpompaa antaa itselleen voiman harhakuva jaetun kirjainyhdistelmän kautta kuin kohdata se tosiasia, että kumouksen "voima" löytyy asteesta ja siitä miten se pystyy vapauttavilla käytännöillä ja ajatuksilla hyökkäämään yhteiskuntaruumista vastaan. Identiteetti ja "rintaman muodostaminen" saattaa tarjota makean harhakuvan merkityksestä, etenkin kommunikaatioteknologian spektaakkelissa, mutta se ei poista jokaista tielle tulevaa estettä. Lisäksi se sisältää kaikki oireet ei-niin-anarkistisen taistelu- ja vallankumouskäsityksen taudista, joka uskoo pystyvänsä symmetrisesti asettamaan kuvitteellisen anarkistisen mastodontin vallan mastodonttia vastaan. Sen välittömänä seurauksena on horisontin kutistuminen ei-niin-mielenkiintoiseen sisäänpäin kääntymiseen, selän taputteluun siellä sun täällä sekä ulossulkevan viitekehyksen rakentamiseen.

Emme olisi yllättyneitä, jos tämä hulluus rampauttaisi anarkistiliikkeen jopa sen suhteen mitä tulee panokseemme yhä useammin esiintyviin spontaaneihin ja tuhoaviin kapinoihin. Lukittuna itsensä mainostamiseen ja itseensä viittaamiiseen, kommunikaation kutistuessa tiedotteisiin internetissä, ei vaikuta siltä, että anarkistit kykenevät mihinkään (muuhun kuin pakollisiin räjähdyksiin ja tuhopolttoihin, usein kohteita vastaan, joita kapinoivat ihmiset jo valmiiksi ovat tuhoamassa) silloin kun tilanne on räjähtämässä heidän naapurustossaan. Vaikuttaa siltä, että mitä lähemmäs tulemme kapinoiden mahdollisuutta, mitä kouriintuntuvammiksi nämä mahdollisuudet tulevat, sitä vähemmän anarkistit haluavat osallistua niihin. Ja tämä pätee yhtä lailla niihin, jotka ovat sulkeutumassa johonkin aseellisen taistelun ideologiaan. Mutta mistä puhumme silloin, kun puhumme kapinallisesta näkökulmasta? Selvästikään emme pelkästään hyökkäysten määrästä, ja vielä vähemmän silloin kun niillä pyritään kohti ulossulkevaa maaperää, jolla anarkistit heiluvat rintamiensa kanssa. Paljon enemmän kuin joku yksittäinen aseellinen kaksintaistelu valtion kanssa, kapinassa on kyse moninkertaisesta murtumasta ajan, tilan ja ylivallan roolien suhteen. Väistämättä väkivaltainen murtuma voi merkitä sosiaalisten suhteiden kumoutumisen alkamista. Tässä mielessä kapina on ennemminkin sosiaalinen valloilleen pääseminen, joka menee edemmäs kapinoinnin ja mellakoiden yleistymisestä, mutta joka jo valmiiksi kantaa negaationsa mukana uuden maailman alun - tai ainakin sen tulisi. Tällaisen utooppisen jännitteen olemassaolo tarjoaa jonkinlaista pitoa, jolla vastustaa paluuta normaaliuteen ja sosiaalisten roolien palautumiseen sitten, kun tuhoamisen suuri juhla on ohi. Joten saattaa olla selvää, että kapina ei ole puhtaan anarkistinen juttu, vaikka panoksemme siihen, valmistelumme sekä kapinalliset näkökulmamme saattavat tulevaisuudessa epäilemättä olla tärkeitä ja ehkä jopa ratkaisevassa roolissa puskemaan negaation purkautumista kohti vapautumista. Näiden vaikeiden kysymysten - joiden tulisi muuttua entistä tärkeämmiksi maailman muuttuessa epävakaammaksi - torjuminen heti kättelyssä lukittautumalla johonkin identiteettipohjaiseen ghettoon, sekä elättelemällä harhakuvia "voiman" kehittämisestä yhteisellä allekirjoituksella ja hyökkäykseen valmiiden anarkistien "yhdistämisellä", tarkoittaa väistämättä kaikkien kapinallisten näkökulmien negaatiota.

Jos nyt palataan rintamien ja kirjainlyhenteiden maailmaan, voidaaan tarkastella pakollisia viittauksia vangittuihin tovereihin. Ne ovat selkeä merkki itsemme rajoittamisesta ulossulkevaan sisäänpäin viittaamiseen. Vaikuttaa siltä, että kun valtio on lukinnut heidät selleihin, toverit eivät enää ole tovereita kuten me, vaan ennen kaikkea "vangittuja" tovereita. Tällä tavoin asemat jo valmiiksi vaikeissa ja tuskallisissa väittelyissä jämähtävät paikoilleen niin, että ulospääsyjä on vain kaksi: joko vangittujen tovereiden ehdoton ihannointi tai täydellinen torjunta, joka voi hyvin nopeasti johtaa kehittyvän solidaarisuuden tuomitsemiseen.

Tarvitseeko enää toistaa sitä, että vangitut toverimme eivät ole muiden tovereiden ylä- tai alapuolella, vaan yksinkertaisesti vain heidän keskuudessaan? Eikö olekin hämmästyttävää, että huolimatta monista taisteluista vankiloita vastaan, nykyinen trendi on taas tuottamassa "poliittisia" vankeja, hylkäämässä yleisemmän näkökulman taistelusta vankiloita ja oikeusjärjestelmää vastaan? Tällä tavalla olemme vaarassa viimeistellä sen mitä valtio yritti laittaessaan toverimme linnaan: kun teemme heistä abstrakteja, idolisoituja ja keskeisiä viitekohtia, eristämme heidät sosiaalisen sodan kokonaisuudesta. Sen sijaan, että etsisimme tapoja ylläpitää solidaarisuuden, yhteisyyden ja kumppanuuden siteitä muurien yli, asettamalla kaikki tuon sodan keskelle, solidaarisuus kutistuu nimien luettelemiseen tiedotteen lopussa. Lisäksi se luo näköalattoman noidankehän, kun yhä useampi hyökkäys "omistetaan" toisille, sen sijaan että haetaan voimaa itsestämme ja siitä valinnasta milloin, miten ja miksi puututaan tiettyihin olosuhteisiin.

Mutta aseellisen taistelun "-ismin" logiikkaa ei voi pysäyttää. Kun se laitetaan liikkeelle, sen torjumisesta tulee valitettavasti hyvin vaikeaa. Jokainen, joka ei liity ja ryhdy sen puolustajaksi, vertautuu tovereihin, jotka eivät halua toimia tai hyökätä, jotka laittavat kapinan laskelmiin ja massoihin, jotka vain haluavat odottaa ja kieltäytyvät sytyttämästä tulilankaa tässä ja nyt. Vääristyneessä peilissä aseellisen taistelun ideologian torjumisesta tulee aseellisen taistelun itsensä torjumista. Tietenkään se ei ole totta, mutta jos se on se mitä haluaa kuulla, keskustelulle ei jää enää tilaa. Kaikki kutistetaan lohkoajatteluun, joko puolesta tai vastaan, ja se polku mitä pidämme mielenkiintoisempana, kapinallisten projektuaalisuuksien kehittäminen, katoaa taka-alalle. Ja tämä kaikki tapahtuu muodollisten libertaarien ja mukaradikaalien sekä tukahduttamisen voimien viihdykkeeksi, kun ne eivät halua mitään niin paljoa kuin tämän rämeen kuivumista.

Kuka enää tänä päivänä haluaa keskustella projektuaalisuudesta, kun taistelun ainoa rytmi tuntuu olevan internetissä tiedotettujen iskujen summa? Kuka enää etsii näkökulmaa, joka pyrkii tekemään enemmän kuin vain iskemään vähäsen? Ei ole epäilystäkään siitä etteikö ole välttämätöntä iskeä tässä ja nyt, kaikilla keinoilla joita pidämme sopivina ja ajankohtaisina. Mutta haaste kehittää projektuaalisuus, joka pyrkii avaamaan, laajentamaan tai syventämään kapinallisia tilanteita, vaatii hieman enemmän kuin kykyä iskeä. Se vaatii sopivien ajausten kehittämistä eikä toisten sanojen toistamista. Se vaatii voimaa kehittää todellinen autonomia taistelun ja kykenevyyden suhteen. Se vaatii yhteisyyksien hidasta ja vaikeaa etsimistä sekä vastavuoroisen tiedon syventämistä. Se vaatii analyysia sosiaalisista olosuhteista joissa toimimme. Se vaatii rohkeutta kehittää sosiaalisen sodan hypoteeseja, jotta lakkaamme juoksemasta tosiasioiden tai itsemme takana.

Lyhyesti: se ei vain vaadi kykyä käyttää tiettyjä menetelmiä, vaan etenkin ajatuksia siitä miten, missä, milloin ja miksi käyttää niitä, ja kuinka tehdä se yhdessä muiden menetelmien kirjon kanssa. Muuten jäljellä ei enää ole anarkisteja, vain sarja määrättyjä rooleja: propagandistit, talonvaltaajat, aseelliset taistelijat, pakkolunastajat, kirjoittajat, ikkunoiden rikkojat, mellakoijat jne. Ei olisi mitään niin tuskaista kuin huomata meidän olevan niin aseettomia tulevan yhteiskunnallisen myrskyn edessä, että kullakin meistä on vain yksi erikoisuus jäljellä. Räjähtävässä yhteiskunnallisessa tilanteessa ei olisi mitään pahempaa kuin huomata anarkistien olevan niin kiireisiä omilla takapihoillaan, että he eivät kykene todella edesauttamaan räjähdystä. Se olisi kaikista katkerin maistiainen hukatuista mahdollisuuksista, kun keskittymällä pelkästään identiteettighettoon hylkäisimme kumppaneiden löytämisen myrskyn sisältä, siteiden muodostamisen toisiin kapinallisiin jaettujen ajatusten ja käytäntöjen pohjalta sekä murtautumisen ulos kaikista välitteisen kommunikaation ja representaation muodoista. Hylkäisimme myös tilan avaamisen aidolle vastavuoroisuudelle, joka on allerginen kaikelle vallalle ja alistamiselle.

Mutta, kuten aina, emme suostu vaipumaan epätoivoon. Olemme hyvin tietoisia siitä, että monet toverit etsivät mahdollisuuksia hyökätä vihollista vastaan ja levittämällä anarkistisia ajatuksia ja taisteluehdotuksia, he etsivät myös mahdollisuuksia solmia siteitä toisten kapinallisten kanssa. He tekevät sen ajassa ja tilassa, joka hylkää kaiken poliittisen spektaakkelin. Se saattaa olla kaikista vaikein tie, koska sitä ei koskaan tulla palkitsemaan. Ei vihollisen, ei massojen eikä todennäköisimmin myöskään toisten tovereiden tai vallankumouksellisten taholta. Mutta kannamme mukanamme historiaa, joka yhdistää meidät kaikkiin anarkisteihin, ja joka jääräpäisesti kieltäytyy sulkeutumasta sen koommin "viralliseen" anarkistiliikkeeseen kuin sen "aseellinen taistelu -istiseen" heijastumaan. Ajatusten levittäminen voi tapahtua kieltäytymällä kaikista poliittisista välitteistä, myös tiedotteesta. Sen sivuuttaminen kuka teki mitä, kunhan sen vain kytkee omaan kapinaansa, omaan projektuaalisuuteensa, laajentaa ainoaa salaliittoa jota haluamme: kapinoivia yksilöllisyyksiä vallitsevan kumoamiseksi.

20. marraskuuta 2011

P.-S.

"Lettre a la galaxie anarchiste" julkaistiin alunperin ranskaksi 20. marraskuuta 2011. Käännös perustuu englanninkieliseen käännökseen.

Notes

[1Projektuaalisuutta on aiemmin selitetty näin:
"Lyhyesti sanottuna, anarkistinen projektuaalisuus tarkoittaa omassa elämässä käytännöllisesti tapahtuvaa sen asian tunnustamista, että anarkia ei ole vain päämäärä kaukaisessa tulevaisuudessa, ihanne jonka toivomme kokevamme kaukaisessa utopiassa. Pohjimmiltaan se on tapa kohdata elämä ja taistelu, tapa joka laittaa meidät vastakkain maailman kanssa sellaisena kuin se on. Se tarkoittaa tarttumista omaan elämään aseena ja päivittäin pelattavana panoksena päällemme pakotettua olemisen muotoa vastaan. Kun intohimomme vapauteen ja halumme ottaa elämämme itsellemme muuttuu niin kiihkeäksi, että se saa meidät elämään eri tavalla, kaikki tämän maailman tarjoamat työkalut ja menetelmät menettävät vetovoimansa, sillä ne eivät voi tehdä muuta kuin hienosäätää elämiämme hallitsevaa konetta. Kun päätämme lakata olemasta koneen rattaita, kun päätämme murtautua ulos koneesta, sen sijaan, että jatkaisimme siihen sopeutumista, passiivisuus lakkaa ja projektuaalisuus alkaa." (Wolfi Landstreicher: On Projectuality)